Teletoiminnan tulkintaesimerkkejä

Verkko- ja viestintäpalvelujen palveluketjuun osallistuu usein monta toimijaa, jotka tekevät keskenään sopimuksia ketjun eri osasten toteuttamisesta. Palvelujen toteutus sirpaloituu. Monitoimijaympäristössä joudutaan arvioimaan, kuka vastaa verkko- tai palveluyrityksenä säädännön teletoimintavelvoitteista.

Vastuu on selvä, kun palveluketjussa on vain yksi yritys, joka tarjoaa asiakkaalle viestintäpalvelun omassa verkossaan:

• Esimerkiksi yritys tarjoaa matkaviestinliittymän omassa matkaviestinverkossaan. Tällöin yritys toimii sekä verkko- että viestintäpalvelun tarjoajana eli teleyrityksenä.

Selkeä on myös kahden yrityksen tilanne, jossa verkkoyritys tarjoaa viestintäverkon käyttöön palveluyritykselle, joka puolestaan tarjoaa verkon välityksellä viestintäpalvelun asiakkaalle. Verkko- ja palveluyritys vastaavat omasta osuudestaan teleyrityksinä. Asiakkaalle palvelusta vastaa kokonaisuudessaan palveluyritys.

Vastuukysymykset muuttuvat epäselvemmiksi, kun verkko- ja palveluyritys hankkivat osia palveluihinsa muilta yrityksiltä tai kun viestintäpalvelua tarjotaan jonkin muun palvelukokonaisuuden osana:

• Esimerkiksi yritys tarjoaa ADSL-liittymän toiselta yritykseltä vuokraamallaan tilaajayhteydellä. Tällöin on arvioitava, ovatko palveluketjuun kuuluvat toimijat lain kannalta teleyrityksiä, teleyrityksen alihankkijoita vai teleyrityksen palvelun jälleentarjoajia ja kuka vastaa teletoimintavelvoitteista. Velvoitteita voivat olla esimerkiksi palvelun teknisestä laadusta ja tietoturvasta huolehtiminen, käyttäjän sopimusehtojen vähimmäissisällöstä huolehtiminen, varautumissuunnittelu, vika- ja häiriötilanteiden ja tietoturvauhkien hallinta ja ilmoittaminen, numeroinnin ja estoluokituksen säännöstenmukainen toteuttaminen ja tunnistamistietojen tallennus (data retention).

Alihankinnan suhteen teletoimintavastuuseen voi tiivistää nyrkkisäännöksi: vastuuta ei voi ulkoistaa.

Teleyritys on siis vastuussa siitä, että alihankkija huolehtii velvoitteista. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että kun teleyritys hankkii esimerkiksi verkon valvontaa, ylläpitoa tai korjaustoimintoja toiselta yritykseltä, teleyrityksen on sopimuksessa huolehdittava siitä, että ostettu palvelu täyttää lainsäädännön vaatimukset. Vastuu alihankinnasta tarkoittaa myös esimerkiksi sitä, että teleyritys vastaa tilaajalle ja käyttäjälle viestintäpalvelun tietoturvasta myös sellaisen kolmannen osapuolen osalta, joka kokonaan tai osittain toteuttaa verkkopalvelun tai viestintäpalvelun.

Alihankkijalla on luonnollisesti sopimukseen perustuva suoritus- ja mahdollinen vahingonkorvausvastuu, mutta vain sopimuskumppaniaan kohtaan. Jos esimerkiksi Traficomin Kyberturvallisuuskeskus toteaa palvelussa puutteita, lakiin perustuva korjausvelvoite kohdistuu teleyritykseen, vaikka puute johtuisi alihankkijan toiminnasta.

Teletoiminnan ja jälleenmyynnin tai jälleentarjonnan erottamiseksi voi tarkastella kahta asiaa: Sopimussuhteita eli sitä kenen kanssa loppukäyttäjälle syntyy sopimus viestintäpalvelusta sekä verkon ja palvelun teknistä hallintaa

Sopimussuhteet

Viestintäpalvelun puhdas jälleenmyynti ei ole teletoimintaa. Puhtaalla jälleenmyynnillä tarkoitetaan tilannetta, jossa myyjä ja ostaja eivät jää sopimussuhteeseen keskenään. Teletoimintavelvoitteista eli sähköisen viestinnän palveluista annetussa laissa säädetyistä palvelun ominaisuuksista ja tarjonnasta vastaa viestintäpalvelu- tai verkkoyritys eikä jälleenmyyjä. Jälleenmyyjällä voi toki olla esimerkiksi kuluttajansuojalakiin, huoneenvuokralakiin tai muuhun lainsäädäntöön perustuvaa vastuuta.

• Esimerkki jälleenmyynnistä on matkaviestinliittymien myynti siten, että sopimus syntyy varsinaisen teleyrityksen ja loppukäyttäjän välille eikä liittymän myyneen yrityksen ja loppukäyttäjän välille.

Jälleentarjontaa taas osin koskevat teletoimintaa koskevat säädökset. Sähköisen viestinnän palveluista annetun lain mukaista teleyrityksen määritelmää nimittäin muutettiin vuonna 2015 siten, että teleyritys on myös se, joka tarjoaa viestintäpalvelua. Aiemmin voimassa olleessa viestintämarkkinalaissa teleyritykseksi ja palveluyritykseksi määriteltiin se, joka siirtää viestejä eli määritelmä oli sidottu enemmän palvelun tekniseen toteutukseen.

Lain perusteluissa (HE 221/2013, 3 §:n yksityiskohtaiset perustelut) todetaan, että aikaisempi määritelmä oli jättänyt jossain määrin tulkinnanvaraiseksi teleyritysvastuun kohdistumisen niissä tilanteissa, joissa sopimuksen viestintäpalvelun tarjoamisesta tekee käyttäjän kanssa yritys, joka ei itse ylläpidä teknisesti viestintäpalvelua. Määritelmän muutoksella on lain perustelujen mukaan tarkoitus selkeyttää se, että lain viestintäpalvelusopimusta koskevat vaatimukset koskevat myös tällaista palveluntarjoajaa.

Jos viestintäpalvelu on osa laajempaa palvelupakettia ‒ kuten yritysasiakkaan ICT-palveluissa usein on (esimerkiksi internetyhteyspalvelu ja sähköpostipalvelu, jotka ovat viestintäpalveluja, tarjotaan usein etenkin yritysasiakkaille osana ICT-kokonaisuutta yhdessä laitteiden ja ohjelmistojen kanssa) ‒ sopimuksessa on mahdollista joko erottaa viestintäpalvelu omaksi palvelukseen ja sopia siitä vastaava teleyritys tai upottaa viestintäpalvelu kokonaissopimukseen.

Verkon ja palvelun tekninen hallinta

Sen arvioimisessa, onko kysymys jälleentarjoajasta vai varsinaisesta teleyrityksestä, olennaisin arviointiperuste on palveluntarjoajan tosiasiallinen oikeus ja mahdollisuus hallita teknisesti verkkoa ja siihen pääsyä tai viestien välitystä ja tarjolla pitoa käyttäjän osoittavan tunnisteen tai muulla vastaavalla perusteella.

Varsinainen teleyritys pystyy teknisesti vaikuttamaan verkon ominaisuuksiin, toimintaan ja verkkoon pääsyyn. Käyttäjän osoittava tunniste voi olla esimerkiksi liittymänumero tai IP-osoite. Jälleentarjoaja puolestaan voi korkeintaan valita verkon käyttäjät, eikä sillä ole mahdollisuutta tai oikeutta vaikuttaa verkon tai palvelun teknisiin ominaisuuksiin.

Palveluketjussa voivat siis olla mukana viestintäpalvelun teknisesti toteuttava teleyritys ja jälleentarjoaja, joka toki sekin saattaa osallistua osittain tekniseen ylläpitoon. Yritykset vastaavat viestintäpalvelusta teleyrityksinä omalta osaltaan. Sähköisen viestinnän palveluista annetun lain perustelujen valossa jälleentarjoaja vastaa ainakin sopimusehdoista. Asiakkaalle vastaa muutenkin luonnollisesti se yritys, joka tekee sopimuksen asiakkaan kanssa.

• Esimerkki tilanteesta, jossa voidaan joutua arvioimaan jälleentarjoajan ja varsinaisen teleyrityksen rajaa on laajakaistaliittymän eli internetyhteyspalvelun tarjonta joko palvelintilan tai muun laitepalvelun tai ohjelmistopalvelun mukana tai toimitilan tai asunnon mukana (opiskelija-, vuokra- tai omistusasuntoon voi kuulua valmiiksi asumisvastikkeissa veloitettava laajakaistaliittymä).

Hosting-palvelu koostuu yksinkertaisimmillaan palvelintilasta ja palvelimen kytkemisestä internetiin. Lisäksi palvelukokonaisuuteen voi kuulua erilaisia lisäpalveluita, kuten palvelimen tietoturvasta, varmuuskopioinnista, valvonnasta ja ylläpidosta huolehtiminen sekä oma verkkotunnus.

Palveluun voi kuulua myös internetyhteyspalvelu eli laajakaistaliittymä. Tällöin on arvioitava, onko hosting-yritys internetyhteyspalvelun jälleentarjoaja vai onko kysymys joltain osin hosting-yrityksen itsensä toteuttamasta viestintäpalvelusta.

Jos hosting-palveluntarjoaja hallinnoi aktiivilaitteita internetpääsyä tarjoavan teleyrityksen (ns. ISP, Internet Service Provider) ja oman asiakkaansa verkon välissä ja pystyy esimerkiksi muokkaamaan ja suodattamaan liikennettä sekä valvomaan verkkoon pääsyä, voidaan katsoa, että tietoliikennepalvelu (internetyhteys) on hosting-palveluntarjoajan teleyrityksenä tarjoama viestintäpalvelu.

Käytännössä hosting-palveluiden lainsäädännölliseen asemaan liittyviä tulkintakysymyksiä on tullut esille erityisesti tietoturvaloukkaustilanteissa. Esimerkkinä viestintäpalvelua tarjoavan hosting-yrityksen teletoimintavelvoitteista voidaankin mainita velvollisuus ilmoittaa Kyberturvallisuuskeskukselle lain perusteella tarjoamiinsa tietoliikennepalveluihin ja niihin liittyviin henkilötietoihin kohdistuneista tietoturvaloukkauksista.

Viestintäpalvelun palvelukokonaisuuden osien keskinäistä riippuvuutta voidaan jäsentää ensisijaiseen ja toissijaiseen palveluun. Luonteeltaan toissijaisten palveluiden osalta on välillä herännyt kysymys, onko kysymyksessä lainkaan viestintäpalvelu.

• Esimerkiksi sähköposti on ensisijainen viestintäpalvelu suhteessa push e-mail -palveluun, joka mahdollistaa käyttäjälle kyseisen sähköpostipalvelun käyttämisen matkaviestimen välityksellä.

Olennaista sääntelyn kannalta on käyttäjän palvelukokonaisuus ja laissa asetettujen velvoitteiden tarkoitus. Sähköisen viestinnän palveluista annetun lain säännösten tarkoituksena on muun muassa taata palvelun tekninen laatu ja tietoturvallisuus sekä käyttäjän oikeudet. Lain tavoitteet ovat merkityksellisiä myös toissijaisessa palvelussa silloin, kun sen tarjoaja osallistuu viestien siirtämiseen eli pystyy vaikuttamaan lainsäädännön tavoitteiden toteutumiseen. Lain tarkoituksen kannalta toissijainen palvelu voidaan siksi katsoa viestintäpalveluksi samoilla perusteilla kuin muutkin palvelut.

Sääntelyn tasapuolisuus edellyttää myös, että yleisesti tarjottavia palveluja on arvioitava niiden toteutuksen perusteella riippumatta siitä, kuka palvelua tarjoaa tai osallistuuko tarjontaan useampi osapuoli. Arvioinnin kannalta ei näin ollen ole yleensä olennaista, tarjoaako ensisijaisen ja toissijaisen viestintäpalvelun sama vai eri yritys.

Viestintäpalvelun ensisijaisuus tai toissijaisuus voi sen sijaan vaikuttaa siihen, miten yksittäiset velvoitteet soveltuvat palveluun. Esimerkiksi varautumista koskevia tiukkoja vaatimuksia ei välttämättä ole tarkoituksenmukaista asettaa toissijaisille palveluille silloin, kun käyttäjä pystyy häiriötilanteessa käyttämään suoraan ensisijaista palvelua.

Sen sijaan toissijaistakin palvelua koskevat lähtökohtaisesti lain mukaiset käyttäjän oikeudet ja tietosuojavaatimukset. Sopimuksen kannalta voi olla eroa siinä, toteuttaako ensisijaisen ja toissijaisen palvelun sama vai eri yritys. Jos palvelut tarjoaa sama yritys, toissijaista palvelua voidaan pitää joissain tapauksissa viestintäpalvelun ominaisuutena. Kun palveluja tarjoaa eri yritys, ne ovat selvemmin sopimuksellisesti itsenäisiä viestintäpalveluita. Tällä voi olla merkitystä sopimusseuraamusten kannalta.

Push e-maililla tarkoitetaan tekniikkaa, joka mahdollistaa sähköpostin vastaanottamisen matkaviestimeen siten, että sähköpostiviestit toimitetaan palvelimelta vastaanottavalle päätelaitteelle push-tekniikalla, eikä käyttäjän tarvitse niitä erikseen hakea. Push e-mail -palvelu edellyttää käyttäjän päätelaitteeseen asennetun ohjelmiston, joka mahdollistaa hänen käytössään olevan sähköpostipalvelun käyttämisen matkaviestimen avulla. Ohjelmisto toimii yhdyskäytävänä matkapuhelimen ja asiakkaan sähköpostipalveluntarjoajan välillä.

Lähtökohtaisesti sekä lähtevät että saapuvat viestit siirtyvät mobiilipäätelaitteen ja sähköpostipalvelun tarjoajan sähköpostipalvelimen välillä push e-mail -palveluntarjoajan palvelimen kautta. Push e-mail -palvelun tarjoaja ylläpitää myös push e-mail -palvelun kirjautumis- ja tunnistautumispalvelinta.

Push e-mail -palvelun tarjoaja voi olla sama tai eri yritys kuin varsinaisen sähköpostipalvelun tarjoaja. Sähköpostipalvelun voi esimerkiksi tarjota laajakaistaoperaattori ja push e-mail -palvelun matkaviestinoperaattori tai päätelaitevalmistaja.

Arvioitaessa teleyritysvelvoitteiden soveltumista push e-mail -palvelun tarjoajaan on huomattava, että push e-mail -palvelun eri elementeistä pelkkä asiakkaan mobiilipäätelaitteelle eli matkaviestimeen asennettu ohjelmisto ei ole lain tarkoittama viestintäpalvelu. Sähköpostipalvelu puolestaan on selvästi viestintäpalvelu, mutta se ei kuulu push e-mail -palveluntarjoajan vastuulle silloin, jos sen tarjoaa eri yritys kuin push e-mail -palvelun. Push e-mail -palvelun tarjoajan roolia onkin arvioitava siltä kannalta, siirretäänkö palvelun tarjoajan palvelinten avulla viestejä niin, että kyse olisi tältä osin push e-mail -palvelun tarjoajan omasta viestintäpalvelusta.

Yleisesti tarjottavia palveluja arvioidaan säädännön vaatimusten kannalta niiden ominaisuuksien ja toteutuksen perusteella riippumatta siitä, kuka palvelua tarjoaa ja osallistuuko tarjontaan useampi osapuoli. Push e-mail -palvelua on näin ollen arvioitava samalla tavalla riippumatta siitä, tarjoaako varsinaisen sähköpostipalvelun ja push e-mail -palvelun sama vai eri yritys. Push e-mail -palvelun tarjoaja hallitsee viestien välittämisessä käytettäviä palvelimia ja osallistuu siten myös itse viestien siirtämiseen laissa tarkoitetulla tavalla. Jos varsinaisen sähköpostipalvelun tarjoaja tarjoaa itse yhdyskäytävän kautta push e-mail -palvelua mobiilipäätelaitteeseen, ei yhdyskäytävää voida rajata viestintäpalvelun tietoturva- ja teknisen laadun sääntelyn ulkopuolelle. Yhtä lailla push e-mail -palvelu on viestintäpalvelua myös silloin, kun sen tarjoaa eri yritys kuin varsinaisen sähköpostipalvelun.

Olennaista sääntelyn kannalta on käyttäjän palvelukokonaisuus ja laissa asetettujen velvoitteiden tarkoitus. Lain säännösten tarkoituksena on taata palvelun tekninen laatu ja tietoturvallisuus sekä käyttäjän oikeudet myös silloin, kun kyse on sellaisesta viestien siirrosta, jonka avulla sähköpostin käyttömahdollisuus ulottuu mobiilipäätelaitteeseen. Tällä perusteella myös pelkkä push e-mail -palvelu on katsottava viestintäpalveluksi, vaikka se onkin toissijainen varsinaiseen sähköpostipalveluun nähden. Viestintäpalvelun ensisijaisuus tai toissijaisuus voi vaikuttaa kuitenkin siihen, miten yksittäiset velvoitteet soveltuvat palveluun.

Teleyritykset ja IT-yritykset tarjoavat asiakasyrityksilleen monipuolisia ja sisällöltään vaihtelevia palveluja yrityksen sisäisiin viestintäratkaisuihin ja ulkoisiin yhteyksiin. Rajanvedon kannalta keskeinen kysymys on, milloin palvelu on teletoimintaa ja milloin palvelun tarjoaja tarjoaa vain elementtejä asiakasyrityksen omia viestintäratkaisuja varten. Seuraavassa tarkastellaan tilannetta, jossa ohjelmistoja ja muita elementtejä tarjotaan ennalta rajaamattomalle käyttäjäpiirille ja jossa niiden avulla toteutetussa palvelussa siirretään viestejä. Ratkaisevaa rajanvedossa on, vastaako palveluntarjoaja viestien siirtämisestä.

• Esimerkiksi palvelun tarjoaja voi toimittaa asiakkaalleen VoIP- tai sähköpostipalvelua varten vain ohjelmiston tai tarjota ohjelmiston lisäksi myös palvelun ja palvelimen ylläpitopalveluita tai huolehtia myös viestien siirtämisestä eli tarjota viestintäpalvelua.

Ohjelmisto- ja viestintäpalvelun rajanveto on yleensä epäselvää ainoastaan yhteisöille tarjotuissa palveluissa - kuluttajaratkaisut ovat arvioinnin kannalta tavallisesti selkeämpiä.

Tulkintalinjauksia:

• Mikäli yhteisöasiakkaalle on annettu vain vähäinen mahdollisuus palvelun asetusten muuttamiseen, palvelu voidaan pääsääntöisesti katsoa toisen tarjoamaksi viestintäpalveluksi eikä IT-palveluksi.
• Mikäli asiakkaalla on täysi kontrolli palveluun ja sen ominaisuuksiin ja asetuksiin, voidaan palvelun rakentamiseen tarvittavien elementtien tarjontaa pitää pelkkänä IT -palveluna, vaikka palvelun tarjoaja tekisi myös nämä asetusmuutokset asiakkaan lukuun esimerkiksi tuntityönä tai ylläpitosopimuksen osana.
• Oleellista arvioinnin kannalta on kuitenkin tosiasiallinen tarjotun palvelun luonne, eli pelkkä laajempien muutosoikeuksien antaminen asiakkaalle ei muuta palvelua IT -palveluksi, mikäli palveluntarjoaja vastaa tosiasiallisesti viestien siirtämisestä, palvelun toimivuudesta ja kehittämisestä.
• Yrityksen tai muun yhteisön sisäisten viestintäverkkojen ja -järjestelmien toteuttaminen omaa tarvetta eli rajattua käyttäjäpiiriä varten ei ole yleistä teletoimintaa. Yritys ei toisin sanoen ole omien työntekijöidensä käyttöön hankitun viestintäpalvelun hankkijana ja tarjoajana itse teleyritys. Se voi olla laissa tarkoitettu yhteisötilaaja.

Ohjelmisto- ja viestintäpalvelun rajaa on käsitelty myös Viestintäviraston Skype-ratkaisussa, jonka mukaan esimerkiksi pelkän vertaisverkko-ohjelmiston tarjoaminen ei ole viestintäpalvelun tarjoamista. 
Skype -kannanotto vuodelta 2005

Internetpohjaisten palvelujen, kuten sähköpostipalvelun hallinta voidaan jakaa internetyhteyden tarjonnan lisäksi kahteen kokonaisuuteen, joita ovat

• palvelimen/sovelluspäivitysten hallinta
• itse palvelun hallinta

Tässä esitetään kriteerejä sille, milloin sähköpostipalveluun kuuluvien elementtien tarjottu kokonaisuus on sellainen, että palvelu on viestintäpalvelu. Tulkintaan ei vaikuta se, kuka tarjoaa internetyhteyden, jonka päällä sähköpostia käytetään.

Pelkän palvelintilan tai ohjelmiston tarjoamista ei voida katsoa viestintäpalveluksi, koska niissä ei ole kysymys viestien siirtämisestä. Kun palveluun kuuluu myös esimerkiksi ohjelmiston ja palvelimen ylläpito, lähestytään viestintäpalvelun tarjoamista. Viestintäpalvelun määritelmään kuuluvaksi viestin siirtämiseksi on vähimmillään katsottu se, että hallitsee sähköpostipalvelimen asetuksia, jotka mahdollistavat ja ohjaavat viestien siirtoa.

Tulkittaessa sitä, onko kysymyksessä ulkopuolisen tarjoama vai asiakkaan itsensä ylläpitämä viestintäpalvelu, on oleellista ensin selvittää, kuka vastaa tosiasiallisesti palvelun toiminnasta ja ominaisuuksista ja miten paljon asiakkaalle on annettu hallintamahdollisuuksia palveluun:

• Mikäli asiakkaalle on annettu vain vähäinen mahdollisuus palvelun asetusten muuttamiseen, palvelu voidaan pääsääntöisesti katsoa toisen tarjoamaksi viestintäpalveluksi. Sähköpostipalvelussa vähäinen kontrollimahdollisuus voi tarkoittaa esimerkiksi sitä, että asiakas voi muuttaa vain palvelussa käytettäviä sähköpostiosoitteita, sähköpostin ohjauksia, sähköpostin suodatusasetuksia ja muita lähinnä sähköpostitileihin liitettäviä parametreja, jotka tyypillisesti ovat kuluttaja-asiakkaan hallittavissa. Tällöin voidaan katsoa, että palvelun tarjoaja vastaa edelleen koko palvelun toiminnasta ja kysymys on säädännön kannalta viestintäpalvelusta.
• Mikäli asiakkaalla on täysi kontrolli palveluun ja sen ominaisuuksiin ja asetuksiin, voidaan sähköpostiin tarvittavien elementtien tarjontaa pitää pelkkänä IT-palveluna, vaikka palvelun tarjoaja tekisi myös nämä asetusmuutokset asiakkaan lukuun esimerkiksi tuntityönä tai ylläpitosopimuksen osana.

Oleellista arvioinnin kannalta on kuitenkin tosiasiallinen tarjotun palvelun luonne, eli pelkkä laajempien muutosoikeuksien antaminen asiakkaalle ei muuta palvelua IT-palveluksi, mikäli palveluntarjoaja vastaa tosiasiallisesti palvelun toimivuudesta ja kehittämisestä.

IP-vaihteella (IP-PBX) tarkoitetaan tässä asiakasyrityksen itsensä, operaattorin (puhelinpalvelua tarjoavan teleyrityksen) tai jonkun kolmannen osapuolen ylläpitämää vaihdetta, joka on toteutettu IP-tekniikalla. Yhteys yleiseen puhelinverkkoon voi olla perinteinen piirikytkentäinen (PSTN, GSM) tai toimia pakettivälitteisen IP-verkon päällä. Yhteistä kaikille toteutuksille on kuitenkin se, että vaihteeseen liitettävät puhelimet ovat IP-puhelimia ja ne liittyvät vaihteeseen IP-tekniikalla.

Perinteisen piirikytkentäisen vaihteen osalta jako viestintäpalveluiden ja laite- ja ohjelmistopalvelun välillä on ollut kohtuullisen selvä: vaihteen ja sen ylläpitämisen on katsottu olevan laite- ja ohjelmistopalvelua, puhelinliittymä ja puheluiden ohjaaminen yleiseen puhelinverkkoon ja puhelinverkosta on viestintäpalvelua.

IP-vaihteessa tilanne ei ole yhtä yksinkertainen, koska vaihderatkaisu voidaan toteuttaa monella eri tavalla ja toimijoiden rooli vaihteen toteuttamisessa vaihtelee. IP-vaihdepalvelujen toimittaja saattaa tarjota asiakkaalle:

• vain ohjelmistoratkaisun
• lisäksi palvelun ja palvelimen ylläpitopalveluita
• jopa viestien siirtämisen. Viestien siirtäminen puolestaan voi pitää sisällään esimerkiksi eri tavoin toteutettuja puhepalveluja, tekstiviestien ja pikaviestien lähettämistä tai sähköpostipalveluita.

Yrityksen tai muun yhteisön sisäisten viestintäverkkojen ja -järjestelmien toteuttaminen omaa tarvetta eli rajattua käyttäjäpiiriä varten ei ole yleistä teletoimintaa. Yritys ei siis ole omien työntekijöidensä käyttöön hankitun viestintäpalvelun hankkijana ja ylläpitäjänä itse teleyritys, vaan toimii yleensä sähköisen viestinnän palveluista annetun lain tarkoittamana yhteisötilaajana.

Yritys on myös voinut ulkoistaa IP-vaihteen toteutuksen ja ylläpidon.

• Jos vaihdepalvelun tarjoaja tarjoaa ainoastaan ohjelmistoratkaisun, kyse ei ole viestintäpalvelun tarjoamisesta. Tällöin palvelun toteuttaja toimii yhteisötilaajan alihankkijana.
• Jos vaihdepalvelun tarjoaja tarjoaa ohjelmistoratkaisun lisäksi esimerkiksi palvelinten ylläpitopalveluita, se osallistuu usein ainakin puhelusignaloinnin ja joissain tilanteissa jopa varsinaisen puhe- tai dataliikenteen välittämiseen. Tällöin vaihdepalvelun tarjoajan voidaan lähtökohtaisesti katsoa tarjoavan viestintäpalvelua, ja ratkaisevaksi sen roolia arvioitaessa muodostuu se, voidaanko toimintaa pitää yleisenä teletoimintana vai katsotaanko palvelua tarjottavan rajatulle käyttäjäpiirille.
• Jos vaihdepalvelun tarjoaja välittää signalointia ja puhe- tai dataliikennettä ainoastaan asiakasyrityksen sisäisessä viestinnässä, palvelua voidaan pitää rajatulle käyttäjäpiirille tarjottavana palveluna ja palveluntarjoajaa edelleen yhteisötilaajan alihankkijana.
• Jos vaihdepalvelun tarjoaja tarjoaa myös pääsyn vaihteesta yleiseen E.164-numeroita käyttävään puhelinverkkoon tai dataliikenteen osalta muuhun yleiseen viestintäverkkoon, palvelun katsotaan olevan yleistä teletoimintaa.

Yhteyden fyysisellä toteutuksella ei ole juurikaan merkitystä tulkinnan kannalta, vaan se voidaan toteuttaa joko perinteisesti teleyrityksen keskusjohdolla asiakkaan vaihteesta teleyrityksen keskukseen tai internetyhteyden päällä tarjottavana palveluna.

Yhteisösidonnaisilla ja sovellussidonnaisilla palveluilla tarkoitetaan tässä sähköisiä viestintämahdollisuuksia, joita tarjotaan avoimessa internetissä joko verkkoyhteisön sisällä tai saman sovelluksen käyttäjien kesken. Yhteisöllisyys ja sovellussidonnaisuus voivat mennä limittäin. Yhteisön sisäiset viestintäpalvelut voivat olla olennainen osa verkkoyhteisön toimintaa. Käyttäjille tarjotaan myös monia sovelluksia ja palveluita, jotka mahdollistavat viestinnän vain kyseisen sovelluksen tai palvelun käyttäjien kesken.

• Esimerkkejä sosiaalisista yhteisöistä, joihin liittyy kohdeviestinnän mahdollisuus, ovat Facebook, Suomi24:n seuranhakupalvelu tai Habbo Hotel.
• Esimerkkejä sovellussidonnaisista palveluista ovat Skype Classic tai Windows Live Messenger.
• Esimerkkejä päätelaitesidonnaisista palveluista ovat Applen tai muun laitevalmistajan pikaviestintäpalvelut.

Kun arvioidaan sitä, kuuluvatko nämä palvelut joltain osin lain teletoimintasäännösten piiriin, on ratkaistava kaksi peruskysymystä:

• onko kysymyksessä ylipäätään viestintäpalvelu eli viestien siirtäminen
• onko kysymyksessä yleinen teletoiminta eli tarjotaanko palvelua ennalta rajaamattomalle käyttäjäpiirille

Säädännön soveltumisen kannalta on olennaista huomata, että velvoitteet voivat myös kohdistua vain osaan palvelukokonaisuudesta.

Jos palvelua ei katsota teletoiminnaksi, se voi kuitenkin olla muuta viestinnän välitystä, johon kohdistuu vuoden 2015 alusta alkaen sähköisen viestinnän palveluista annetun lain tietoturva- ja tietosuojavelvoitteita.

Lisäksi internetissä tarjottavissa palveluissa tulee usein arvioitavaksi, onko kysymyksessä Suomessa harjoitettava toiminta, johon sovelletaan Suomen lainsäädäntöä. Kansallisen säädännön soveltuminen rajat ylittäviin sähköisiin viestintäpalveluihin on perustaltaan eurooppaoikeudellinen direktiivien yhteensovittamiseen liittyvä kysymys, josta ei kaikilta osin voida antaa tulkintaohjeita. Tietoturva- ja tietosuojavelvoitteiden osalta lain 2 §:ssä säädetään niistä tilanteista, joissa vaatimukset koskevat myös ulkomailta tarjottuja viestintäpalveluita tai muuta viestinnän välitystä.

Seuraavassa esitetyt arviointiperusteet eivät perustu vakiintuneeseen tulkintakäytäntöön vaan pikemminkin yleiseen säädäntö- ja palveluanalyysiin. Perusteita on sovellettu yleisessä neuvonnassa, mutta ei kirjallisissa kannanotoissa tai päätöksissä. Palvelun mahdollista teletoimintaluonnetta on aina arvioitava tapauskohtaisesti kokonaisuutena. Traficom on katsonut, että tapauskohtaisessa kokonaisarvioinnissa merkitystä voi olla seuraavilla seikoilla:

• Yhteisöön liittymisen rajoituksettomuus ja yhteisön suuruus. Näiden avulla voidaan arvioida, onko käyttäjäpiiri ennalta rajattu. Tyypillisimmin yhteisöt ovat laajoja ja niihin liittyminen on rajoituksetonta, joten vaikka tämä on olennainen kriteeri, yksinomaan sen perusteella ei yleensä pystytä tekemään eroa yleisen teletoiminnan ja muun toiminnan välillä.
• Palvelun yhteenliittäminen tai yhteensopivuus muiden viestintäverkkojen ja -palveluiden kanssa. Näiden avulla voidaan osaltaan arvioida, onko käyttäjäpiiri ennalta rajattu ja onko kysymyksessä yleinen viestintäverkko. Mitä laajemmin palvelu on yhteenliitetty eli mitä laajemmin yhteisöstä tai sovelluksesta on mahdollista lähettää ja vastaanottaa viestejä myös muihin viestintäverkkoihin ja -palveluihin, sitä todennäköisemmin se on katsottava yleiseksi teletoiminnaksi.
  • Vertailun vuoksi voidaan todeta, että esimerkiksi puhelinnumeroilla ohjattavat puhepalvelut on yhteenliitetty maailmanlaajuisesti ja avoimessa internetissä toimivista sähköpostipalveluista on käytännössä pääsy muihin vastaaviin palveluihin sovellusten, osoitejärjestelmien ja protokollien yhteentoimivuuden ansiosta.
  • Sen sijaan pääsy tässä kuvattuihin yhteisö- ja sovellussidonnaisiin viestintäpalveluihin saatetaan tyypillisesti rajata yhteisön tai ohjelmiston sisälle tai valittujen yhteistyökumppanien välille.
• Viestintäpalveluasiakkuus vai asiakkaiden viestintämahdollisuus. Onko käyttäjän kannalta kysymys enemmän viestintäpalveluasiakkuudesta vai muusta asiakkuudesta, johon liittyy asiakkaiden välinen viestintämahdollisuus? Tällä kriteerillä voidaan lähinnä täydentää ennalta rajatun käyttäjäpiirin arvioimista. On suuria aste-eroja siinä, onko palvelussa olennaista sosiaalinen yhteisö sinänsä (josta tyypillinen esimerkki voisi olla Facebook) vai viestintäväline (Windows Live Messenger tai jäsenten internetyhteyksien jakamiseen perustuva wlan-yhteisöverkko, kuten SparNet/OpenSpark). Mitä lähempänä ollaan jälkimmäistä, sitä todennäköisemmin palvelu on katsottava yleiseksi teletoiminnaksi.
• Viestintäpalvelun monipuolisuus, luonne tai toiminnallisuus. Näitä vaikeasti määriteltäviä tekijöitä voidaan käyttää kokonaisarvioinnin apuna rajanvedossa viestintäpalveluiden ja niitä teknisesti läheisesti muistuttavien palveluiden, kuten pankkien maksunvälitysjärjestelmän välillä. Tässä mielessä voidaan tarkastella esimerkiksi sitä, millaisia viestitystapoja tarjotaan tai voivatko käyttäjät vapaasti luoda viestintänsä sisällön.
• Käytännössä palvelujen avaaminen ja liittäminen muihin palveluihin vaihtelee paljon ja se voi riippua myös palvelun kehitysasteesta. Esimerkiksi tekstiviesti- ja multimediaviestipalveluita ei niiden käynnistysvaiheessa ollut yhteenliitetty teleyritysten välillä. IP-pohjaisissa palveluissa sama kehitys tulee oletettavasti näkymään vielä voimakkaammin.
• Esimerkkitapauksena edellä esitettyjen kriteerien soveltamisesta muuallakin kuin internetympäristössä voidaan tarkastella lehden tilaajilleen tarjoamaa sähköpostipalvelua, joka on sähköpostille ominaiseen tapaan avattu muihin palveluihin. Palvelu on selvästi luonteeltaan viestintäpalvelu (viestien siirtämistä) ja se on yhteenliitetty muihin palveluihin (yleinen DNS-järjestelmä). Kysymyksessä on laissa tarkoitettu viestintäpalvelu ja yleinen teletoiminta, vaikka sähköpostipalvelu on lehden kylkiäisenä todennäköisesti toissijainen syy 'yhteisöön' liittymiselle.

Edellä mainitut kriteerit painottuvat ennalta rajaamattoman käyttäjäpiirin tulkintaan. Palvelun viestintäpalveluluonteen arviointia käsitellään tarkemmin muiden otsikoiden alla.

Pikaviestintä eroaa sähköpostista siten, että keskustelu on reaaliaikaista. Keskustelun osapuolet voivat nähdä toisen kirjoittaman tekstin joko heti kun se on kirjoitettu, rivi riviltä tai viesti viestiltä. Viestejä voidaan lähettää yhdelle tai useammalle käyttäjälle yhtä aikaa. Ohjelmat voivat sisältää tekstipohjaisen viestinvaihdon lisäksi myös muita ominaisuuksia, kuten videokuvan ja äänen välittäminen, tiedostojen jakaminen ja tavoitettavuustieto (presence).

Palvelun käyttö edellyttää tyypillisesti rekisteröitymistä, ja ohjelmasta riippuen voi olla tarpeen asentaa pikaviestintäohjelma käytössä olevalle päätelaitteelle. Tarjolla on myös internetselaimen avulla käytettäviä pikaviestintäohjelmia. Viestintä on mahdollista vain sellaisen käyttäjän kanssa, joka on myös liittynyt ja kytkeytynyt palveluun (vrt. kohdassa 4.2 yhteenliittämiskriteeri).

Pikaviestinnässä ei ole käytössä yhtä yleistä standardia tai protokollaa, joten eri palvelut eivät ole automaattisesti yhteensopivia toisin kuin esimerkiksi internetin nimipalvelua (DNS) hyödyntävät sähköpostipalvelut. Pääsääntöisesti pikaviestintäpalvelu toimii vain saman ohjelmiston käyttäjien välillä. Jotkin palvelut pyrkivät yhdistämään eri protokollia yhden asiakasohjelmiston alle.

Esimerkkejä pikaviestintäpalveluista avoimessa internetissä ovat vuosien saatossa olleet Windows Live Messenger, Jabber, ICQ, AOL Instant Messenger ja Yahoo! Messenger, IRC, KIK Messenger ja WhatsApp.

Sähköisen viestinnän palveluista annetun lain peruslähtökohta on teknologianeutraalisuus. Kaikkia internetyhteyden päällä tarjottavia palveluita tulee siksi arvioida mahdollisimman yhtenäisesti.

Pikaviestintäpalveluiden arvioinnissa voidaan käyttää pitkälti samoja kriteereitä kuin VoIP-puhelinpalveluissa (toki lukuun ottamatta sitä tekijää, onko palvelu liitetty soitto- ja/tai vastaanottosuunnassa yleisen puhelinverkon numeroihin). Viestintäpalvelusta on kysymys, kun VoIP-palveluntarjoaja tai sähköpostipalveluntarjoaja osallistuu puhedatan tai sähköpostiviestien välittämiseen omien palvelimiensa avulla.

• Myös pikaviestintäpalvelun tarjoaja tarjoaa viestintäpalvelua silloin, kun se osallistuu viestien välittämiseen oman palvelimensa avulla. Viestit voivat sisältää tekstiä, ääntä tai videota.

Sen sijaan pelkän ohjelmiston ja hakemistopalvelun kaltaisen tavoitettavuuspalvelun tarjoamista ei ole katsottu viestintäpalveluksi.

• Viestintäpalvelua ei ole esimerkiksi tietokoneelle tai muuhun päätelaitteeseen asennettava ohjelma ja hakupalvelu, josta saatavan IP-osoitteen avulla puhelu tai viesti reitittyy vastaanottajalle.
• Tällaisessa puhtaassa vertaisverkkoarkkitehtuurissa ei ole keskitettyjä palvelimia, jotka osallistuisivat viestien siirtoon.

Toisin kuin esimerkiksi sähköpostipalvelusta pikaviestintäpalvelusta ei ole tavallisesti yhteyttä toisten palveluntarjoajien vastaaviin palveluihin tai muihin viestintäpalveluihin. Tyypillisesti viestintämahdollisuus voi rajautua joko tietyn teknisen sovelluksen käyttäjille ja/tai tietyn sosiaalisen verkkoyhteisön jäsenille. Tällöin täytyy arvioida, onko kysymyksessä ennalta rajatulle käyttäjäpiirille tarjottava palvelu, joka ei ole yleistä teletoimintaa.

• Yhteisön sisäistä viestintämahdollisuutta ei pääsääntöisesti voida tulkita yleiseksi teletoiminnaksi.
• Yksinomaan palvelun sidonnaisuus tiettyyn sovellukseen tai päätelaitteeseen ei ole peruste katsoa käyttäjäpiiri rajatuksi, sillä ohjelmistoja ja laitteita tarjotaan rajaamattomalle käyttäjäpiirille. Tällaisen käyttäjäpiirin laajuus ja liittymisen rajoituksettomuus ovat pikemminkin yleisen teletoiminnan kuin yhteisön sisäisen palvelun tunnusmerkkejä.
• Pikaviestintäpalvelun yhteenliittäminen toisiin pikaviestintäpalveluihin tai muihin viestintäpalveluihin tukee palvelun tulkitsemista yleiseksi teletoiminnaksi, mutta se ei ole ratkaisevaa.
• Arviointi on aina tehtävä kokonaisuutena, ja olennaisinta yleisen teletoiminnan arvioinnin kannalta on potentiaalisen käyttäjäpiirin laajuus ja rajoituksettomuus sekä palvelun tarjoaminen ja käyttömahdollisuus itsenäisenä viestintäpalveluna.